Ida eli 1800 -lla hyvin köyhissä oloissa. Hän teki piian töitä ja nuorena löysi pojan, joka oli varakkaammista piireistä. Suhteesta syntyi lapsi ja kirkonkirjoissa oli merkintä, että pariskunta oli tällöin kihloissa. Lapsi tunnustettiin myöhemmin ja nuoret menivät naimisiin.

Tästä seurasi paljon vaikeuksia koska miehen suku ei hyväksynyt köyhää Idaa. Jatkuvasti syntyi riitaa ja kaiken lisäksi esikoinen kuoli ihan pienenä hinkuyskään. Suvussa riidat jatkuivat ja tilanteet kärjistyivät, koko Idan perhettä hyljeksittiin. Myöhemmin syntyvät lapset joudutaan jostain syystä synnyttämään muualla kuin kotona. Mies yrittää olla joutumatta asepalvelukseen näyttelemällä hullua. Papereissa luki, että näyttelee mutta ei joutunut kuitenkaan armeijaan.

Riidat jatkuivat ja mies alkoi juoda viinaa ja synkistyi. Lopulta hän teki itsemurhan. Vaimo jäi vihaisen suvun armoille, suku vei myös miehen rahat ja jättivät pienet lapset ja lesken selviytymään keskenään..

Yksi tytär annettiin toiselle paikkakunnalle sukulaisille kasvatettavaksi 6-vuotiaana, eräs pojista kamppaili elämässään ja meni kouluun teollisuusalalle. Hän kuitenkin kuoli 19-vuotiaana valkoisten puolella taistellessa. Kolmas lapsi lähti nuorena Amerikkaan, eikä enää palanut kotiin milloinkaan. Hänet oli Suomessa julistettu kuolleeksi 1980 -luvun lopulla.

Sitten Ida teki kaksi aviotonta lasta, josta löytyi papin nuhtelut. Ensimmäinen kuoli heti vauvana ja pojan hän antoi pois vauvana. Tämän jälkeen hän tapasi mukavan miehen, joka aikalaismuistelusten mukaan auttoi muitakin vähistään. Lapsia syntyi neljä, joista kolme kuoli ihan pienenä. Elossa säilynyt poika joutui koville kun isänsä kuoli vuosi veljessodan jälkeen oltuaan tietääksemme vankileriillä. Idalla oli hirveän vaikeaa pärjätä köyhyydessä muttei hän ilahtunut siitäkään, että poisannettu avioton poika yritti tulla häntä auttamaan. Tämä poika kertoi, että äitinsä oli häntä kohtaan hyvin kylmä ja torjuva.

Miina eli melkein 50-luvulle asti ja olot olivat kovat koko hänen elämänsä ajan. Hänen vanhempansa olivat piika ja renki ammatiltaan eivätkä he voineet mitään turvaa antaa lapselleen, joita muitakin oli monta. Tulee monesti mietittyä miten ihminen kestää pitkän elämänsä joutuen koko ajan taistelemaan leivän edestä, synnyttämään lapsia, jotka melkein kaikki kuolevat tai joudutaan antamaan pois. Ei siinä varmaan kovin empaattisena jaksa pysyä ja välittää muista. Hyvä että itse jaksaa.

Viimeinen todiste Idan elämästä oli hautauslappu, jossa kerrottiin, että hänet oli haudattu matalaan kertahautaan köyhien hautausmaalle 74-vuotiaana. Hautaa ei enää ole. .

Hän syntyi vuosisadan alussa eikä äitinsä koskaan paljastanut tietoa isästä. Äiti antoi hänet pois 3 kk iässä köyhäintaloon, josta hän pääsi parin vuoden päästä kasvattilapseksi uskovaiselle, hyvälle pariskunnalle. Isoisä vietti elämänsä onnelllisinta aikaa silloin mutta kaikki meni pieleen kun hän ei voinut levottomuudelleen mitään. Koulunkäynti ei maistunut ja muutaman varoituksen jälkeen hänet vietiin kasvatuslaitokseen. Isoisä itki katkeria kyyneliä tajutessaan, että hän oli itse käytöksellään tämän aiheuttanut. Näin hän itse kertoi elämästään kirjoittamissaan vihkoissa.

Kasvatuslaitoksessa hän oppi musisoinnin ja teki siellä ahkerasti töitä niin kuin ajan tapaan kuului. Sitten poika sai tiedon, että kasvatti-isänsä teki kuolemaa. Poika ehti hyvästellä isäpuolensa, oli mennyt isän kaulaan ja itkenyt hirveästi. Isä oli ehtinyt antaa elämän neuvoja ennen kuolemaansa. Poika meni takaisin sitten kasvatuslaitokseen ja pyysi päästä kasvatusäitinsä luokse asumaan, että hän nyt kyllä osaisi olla siellä kunnolla ja auttaa äitiä. Lopulta hän pääsi lähtemään.

Pojan levottomuus oli niin suurta, että hän joutui taas lähtemään kasvatuskodistaan. Hän yritti palata oikean äitinsä luo muttei hän ollut sinne tervetullut vaan sai hyvin kylmää kohtelua. Ajat olivat vaikeat ja poika liittyi sen vuoksi Punakaartiin saadakseen rahaa ja ruokaa. Lopulta hän oli Tammisaaren vankileirillä yrittäen pärjätä miten parhaiten taisi.

Päästyään leiriltä sattumusten jälkeen pois rupesi hän kulkuriksi ja lopulta lähti jäniksenä hiililastin seassa laivalla Suomesta ystävänsä kanssa. He päätyivät Englantiin ja saivat siellä pestin eteenpäin. Isoisä seilasi Kanarian kautta Etelä-Amerikkaan päätyen lopulta Pohjois-Amerikkaan, jossa liittyi armeijaan. Lopulta hän karkasi sieltäkin ja seilasi Suomeen ja rupesi taas kulkuriksi.

Isoisä rakasti hienoja pukuja, harrasti näyttelemistä. Hän puhua paasasi joka paikassa, oli hyvin seurallinen. Vaikka isoisä ei ollut varakas, oli hänellä hieno puku ja se yllänsä hän tykkäsi kävellä ja jutella naisille.

Kun hän tapasi mummon hän rakastui kertomansa mukaan päätäpahkaa ja päätti, että tästä naisesta tulee hänen vaimonsa. Niin kävikin ja he saivat yhteensä neljä lasta. Isoisä meni mukaan vasemmistolaiseen politiikkaan ja oli ns. ryömäläisiä. Sodan alkaessa hän meni hetkeksi armeijaan mutta päätyi turvasäilöön eli vankilaan. Tämä aika löi lähtemättömän jäljen häneen. Hänestä tuli arvaamaton ja hän kärsi äkkipikaisuudesta loppuelämänsä. Lopulta hän päätti päivänsä itse.

Jälkeensä hän jätti hienoja, vähän erikoisia ihmisiä. Olenkin hyvin ylpeä pienestä suvustani. Siellä ei kukaan koskaan arvostellut ihmisiä ulkonäön perusteella, oltiin avoimia ja puhuttiin kovasti. Työntekoa arvostettiin mutta osattiin pitää hauskaakin, nauraminen kuului arkeen. Huvittavia olivat draamakohtaukset kun perheenjäsenet juoksivat kiihtyneinä ympyrää milloin mistäkin asiasta, helposti kiivastuttiin mutta heti lepyttiin. Siellä oli tasoittavana henkilönä mummo-kultani, tuo savolainen entinen piika, joka lopulta piti siivoojan palkallaan pystyssä koko perheensä sitten kun ukki oli jo kuollut. Nyt näitä henkilöitä ei enää ole ketään. On vain muistot ihanan hullusta suvusta.